Mitä tehdä kun ei enää jaksa?

Kuva Tukholman maratonilta 06/2018

Aika on meille kaikille tärkeä. Samoin myös jaksaminen. Ajoittain unohdamme vain itsemme kaiken kiireen keskelle ja silloin on ehdottoman tärkeää osata pysähtyä. Itse havahduin juuri tälläisenä hetkenä. Mennään ajassa hieman taaksepäin:

Oli perjantai ilta. Olin juuri peitellyt tyttäreni nukkumaan ja odotin puolisoani töistä. Takana oli kaikinpuolin kiva, mutta raskas viikko. Eniten minua vaivasi pienimuotoinen ylikunto, jonka olin saanut hieman aikaisemmin viimeisen maratonin jälkeen. Pienikin yritys edes kokeilla jotakin urheilua tai sinne viittavaa nosti sykkeeni heti ylös. Tiesin jo aiemmasta kokemuksesta, että kun on rääkännyt itseään liikaa henkisesti tai fyysisesti niin silloin pitäisi osata myös levätä. Nyt en osannut. Kaksi täyspitkää maratonia ja yksi puolikas sekä muu harjoittelu päälle, kahden kuukauden aikana oli hieman liikaa itselleni. Vaikka mieli sen kestikin niin kroppa huusi lepoa. Itse koitin vimmatusti suorittaa samalla kaikkea mahdollista kun olisi pitänyt levätä. Kun sitten perjantai yöllä se iski – suunnaton epätoivo. Synkät ajatukset rupesivat vaivaamaan, enkä saanut unta. Olin itseasiassa jo useampana yönä nukkunut huonosti ja tunsin, että sykkeeni oli liian korkealla. Pohdin koko yön mitä tehdä.

Aiemmasta elämästä oli kuitenkin sen verran kokemusta, että kun se epätoivo iskee niin on hyvä pysähtyä. Hengittää rauhallisesti ja lähestyä itseä eri suunnista. Totesin itsekseni, että olin haalinnut ihan liikaa projekteja itselleni – vaikka minun pitäisi juuri nyt yrittää levätä. Oli kohdattava itsensä ja opetella se, mikä itselle on vaikeinta – opetella sanomaan EI.

Päiväni ovat täyttyneet erilaisten töiden, ja urheilun lisäksi erilaisista vapaaehtoistöistä. Olen tänä vuonna uhrannut itsestäni satoja tunteja toisten auttamiseen ja yhdistystoimintaan. Eikä siinä mitään silloin kun on kunnossa, mutta silloin kun ei ole kunnossa niin on vaikea auttaa muita jos ei pysty auttamaan kunnolla itseään. Olen aiemmassa elämässä kokenut tämän jo kantapään kautta.

Palatakseni vielä tuohon perjantai yöhön (anteeksi rönsyily). Minua vaivasi silloin tuleva seuraava päivä. Olin lupautunut viettämään viikonloppua yhdistystoimintaan. Huomasin vain, että omat patterit olivat lähes loppu. Lisäksi tunsin vahvaa syyllisyyttä monesta asiasta. Siitä, että menisin viettämään viikonloppua ja lisäksi siitä, että en menisi. Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut siinä kohtaa hyvältä eikä oikealta. Huomasin, että kaipasin aikaa perheeni ja ennenkaikkea itseni kanssa. Mietin myös, että mikä on juuri minulle tärkeintä. Päädyin veneilyyn – se minulle tuli ensimmäisenä mieleen. Veneily siksi – koska meri on aina ollut minulle rauhoittava elementti.

Seuraavana aamuna kun heräsin kirjoitin tilanteestani avoimesti yhdistyksen jäsenille. Sanoin, että tuloni on epävarmaa ja toivottavasti kukaan ei pahoita mieltään jos en saavu paikalle. Moni sanoi ymmärtävänsä ja antavansa tukensa.

Lopulta päädyin veneilemään ensin perheeni kanssa ja sitten vanhan ystäväni kanssa. Pitkästä aikaa pystyi heittämään kellon ja kaikki aikataulut romukoppaan. Ei ollut mitään määränpäätä eikä suunnitelmia. Päivä vaihtui illaksi ja pikkuhiljaa ilta yöksi. Havahduin siihen miten nautin. Elin hetken täysin itselleni. Olin kaivannut tuota hetkeä. Se pieni hetki vapautti minut.

Seuraavana aamuna hyppäsin vapautuneena mereen

Päivä päivältä tuon rentouttavan viikonlopun jälkeen kokosin itseäni pikkuhiljaa. Se ei tapahtunut päivässä eikä viikossa. Kolmeen viikkoon en pystynyt juuri kävelylenkkiä rasittavampaa tekemään. Lyhyt aika monelle, mutta pitkä aika itselle ja välillä se koetteli hermoja. Varsinkin kun tiesi, että isompi 100km päätavoite oli lähestymässä – mitä varten on treenannut kuitenkin jo yli vuoden päivät.

Lopulta tulin kuitenkin kuntoon ja nyt harjoittelu on taas täydessä käynnissä. Tällä hetkellä on enää kolme viikkoa elämäni suurimpaan fyysiseen koettelemukseen. Tähän asti tämä matka on ollut itselleni suurta opettelua. Tällä matkalla olen opetellut sanomaan itselleni ja muille EI monen suhteen ja opetellut myös sitä suhdetta itseeni uudelleen myös armollisuuden myötä. Välillä jos kalenteri täyttyy liikaa – on myös yhtä suuri taito osata raivata siihen tilaa varsinkin myös itselle. Kaikki parhaat asiat tapahtuu lopulta kuitenkin aina hyvällä fiiliksellä – ei väkisin pakottamalla.

P.S Jos et ole vielä lukenut alla olevaa Petrin opettavaista tarinaa niin kannattaa lukea – se voi antaa paljon ajattelemisen aihetta:

Lisää oma kommenttisi: