Kun luovuttaminen ei ole vaihtoehto

Kuvassa kovakuntoiset juoksijat tarjosivat vaikeasti vammaiselle mahdollisuuden kokea maratoni istumalla apupyörän kyydissä (kuva: ASICS Stockholm Marathon 2015)

Tasan kaksi vuotta sitten rankan Tukholman maratonin jälkeen päätin, että se olisi osaltani viimeisin maratoni. Keli oli silloin mitä hirvein (ilma +4, kova tuuli ja kaatosade). Vuoden tauon jälkeen jotenkin tuo ajatus taas hiipi mieleeni – jospa vielä kerran. Heitin ajatusta leikkimielisesti puolisolleni syksyllä 2014. Lopulta talvella 2015 ollessamme yhdessä lenkillä, päätimme kuitenkin osallistua tapahtumaan. Jotenkin ajatus yhteisestä maratonjuoksusta oli niin hullu, että pakkohan sitä oli kokeilla.

Lopulta eilen, toukokuun viimeisenä lauantaina asetuimme yhdessä lähtöviivalla. Edessä olisi 42 195 metriä yhteistä tuskien taivalta – varsinkin kun keli osoittautui juuri niin huonoksi mitä säätiedotuksissa enteiltiin – kovaa tuulta ja kaatosadetta koko juoksun ajan. Sateen alkaessa, lähes heti juoksun alkaan tuumasin hetken mielessäni, että mihin olen jälleen kerran lupautunut – ja tällä kertaa suostutellut vielä puolisonikin. Tiesin, että edessä olisi rankka rupeama – varsinkin kun yhteiset harjoituskilometrit olivat jääneet turhan vähäisiksi ja viimeiset kaksi yötä olin nukkunut vielä tosi huonosti. Edellisenä iltana kun sattui olemaan hotellin vieressä meluisa Trance -musiikkitapahtuma, joka valvotti melkein aamuun asti. Sain onneksi nollattua nämä asiat mielessäni ja ensimmäiset kilometrit sujuivat helposti.

Emme olleet tehneet misään kohtaa valintaa siitä, että miten tulisimme juoksun juoksemaan – yhdessä vai erikseen omaan vauhtiin. Tarkkailin jatkuvasti juoksun edetessä kumppanini vointia ja silloin tein lopullisen päätöksen –  tulisin olemaan puolisoni tukena koko juoksun ajan (niin myötä kuin vastoinkäymisissä ;). Haastavinta minulle oli hidastaa oma juoksuvauhtini meille molemmille sopivaksi ja mitä enemmän yhdessä nielimme kilometrejä – sitä haasteellisemmaksi se osottautui. Tiesin jo alkuun, että matkasta tulisi vaikea puolisolleni, koska hänellä ei ollut kauheasti aikaisempaa juoksukokemusta. Lisäksi hän ei ollut juossut edes puolimaratonia, mikä usein on ponnahduslauta kokonaiselle maratonille. Silti hän sitkeästi taittoi kilometrejä ja puoliväliin asti matka taittui aika kivuttomasti. Tämän jälkeen alkoi haastavampi osuus ja tiesin että roolillani oli suurempi merkitys. Oma juoksuni kulki suhteellisen hyvin ja olin henkisesti tosi hyvissä voimissa. Päätinkin auttaa kumppaniani henkisesti juttelemalla kaikenlaista: verestämällä muistoja ja kertomalla huonoja vitsejä. Välillä hän nauroi ja välillä tuhahteli. Varsinkin kysymyksiin en saanut yleensä monen sanan vastauksia. En edes tiedä arvasiko hän tarkoitustani. Se kun oli saada mieli hetkeksi kokonaan pois juoksusta – jäätyneistä käsistä ja läpimäristä jaloista. Välillä huijasin tarkoituksellisesti kilometreissä. Sanoin että olemme juosseet vähemmän mitä todellisuudessa – ja kun oikea kilometrimäärä tuli kyltin kohdalla näkyviin – tuntui pari kilometriä lyhyempi maali lähes lottovoitolta mielessä. Pieniä juttuja, mutta tuntuivat toimivan hyvin.

Noin 35 kilometrin kohdalla kumppanin jaloissa rupesi painamaan yhä enemmän. Sanoin hänelle että kannan hänet vaikka väkisin maaliin. Tarjosin hänelle kättä ja kannustin pitämään pientä juoksuvauhtia kävelyn sijasta. Hän tarttui käteeni ja viimeiset kilometrit aina maaliviivalle saakka taitoimme käsi kädessä. Maaliviivalla hän purskahti itkuun ja liikutuin siitä itsekin. Olin samaan aikaan äärimmäisen ylpeä hänestä ja samalla muistin oman ensimmäisen maratonini ja sen aiheuttaman tunnemyrskyn maaliviivan jälkeen.

Mitä jäi mieleeni tuosta juoksusta on upeat ihmiset – ketkä ovat kaikki itsensä voittajia. Muistan isokokoisen miehen joka maratonin puolivälissä juoksi ylämäkeä niin, että jalat menivät ihan eri suuntiin kuin oli tarkoitettu. Silti hänen mieli vain jatkoi kulkuaan. Toivottavasti hän pääsi maaliin – mielestä se ei ainakaan ollut kiinni. Muistan vanhemman n. 60 -vuotiaan naisen joka oli niin kylmissään, että kun hänen oma tytär yritti tarjota matkan varrella hänelle lämmikettä hän ei tunnistanut omaa tytärtään. Hetken lämmittelyn ja huilin jälkeen hän päättäväisesti jatkoi matkaansa. Kuitenkin yksi asia jäi päällimmäisenä mieleen –  juoksijat, jotka päättivät täyttää muutaman vaikesti vammautuneen unelman.

Iso peukku näille ihmisille, jotka tarjosivat vammautuneille näin upean kokemuksen (kuva: ASICS Stockholm Marathon 2015)

Maratoni on upea kokemus mitä voin suositella lämpimästi kaikille. Tärkeintä ei ole ihmisen juoksutausta vaan päättäväinen mieli. Pariskunnille harrastus on myös kiva tapa nähdä paikkoja sekä jakaa unohtumattomia kokemuksia. Jaettu ilo on paras ilo. Lopuksi haluan päättää tekstini oman puolisoni onnittelemiseen. Hieno suoritus!

Lisää oma kommenttisi: