Pari sanaa elämästä ja kuolemasta

Aivan aluksi, pyydän että laitat sivun alaosasta musiikin soimaan taustalle.

Kun kirjoitin viimeksi artikkelin ’Elämä on kuin tiimalasi – Arvostatko sinä omaasi? sain paljon viestejä ihmisiltä. Osa oli hyvin kannustavia ja osa todella koskettavia. Kiitos kaikesta tästä palautteesta. Kiitoksena, ajattelin kirjoittaa hieman jatkoa.

Aihe itsessään on muuten todella haastava ja tällaiselle huonolle kirjoittajalle vielä haastavampi – mutta annetaan palaa.

Palaan ajassa taaksepäin. Olin ylä-asteella ja pelasin jalkapalloa joukkueessa, joka ei kauhean hyvin menestynyt. Olimme pelanneet yhdessä jo ala-asteelta asti. Meillä oli ihan mieletön valmentaja (kiitos Hannu Nurmiselle), joka näki paljon vaivaa joukkueemme eteen. Vasta nyt pystyy arvostamaan sitä uhrausta, jonka hän vapaa-ajallaan teki meidän nuorten eteen. Hän soitteli, kuskasi ja järjesti joukkueen asioita – ja silti usein hävisimme pelit. Olimme oikeastaan jo tottuneita häviämään. Silti lähdimme jokaiseen peliin aina kovalla asenteella ja täynnä taistelutahtoa. Ihan sama ketä oli vastassa, päätimme että ilman taistelua ei tulla häviämään yhtään peliä. Meistä hitsautui todella yhtenäinen tiimi. Emme olleet yksilöitä vaan olimme joukkue. Emme hävinneet yksilöinä vaan hävisimme yhdessä. Ne harvemmat kerrat kuin voitimme tuntui se ihan mielettömän hyvältä ja otimme siitä kaiken irti. Ehkä silloin opin että voitto ei ollut itsessään voitto – voitto oli minulle enemmänkin se että kuului johonkin – joukkueeseen joka piti yhtä. Joukkueeseen, jolla oli upea valmentaja.

Minulle tämä joukkue oli tuolloin lähes kaikki kaikessa. Koulupäivän jälkeen pyöräilin aina useita kilometrejä harjoituksiin ja takaisin. Useimmat lenkit olivat jopa kymmeniä kilometrejä. Urheilu oli tärkeä osa elämääni, mutta vasta nyt ymmärrän että silloin tämä joukkue oli perheeni. Perhe, jossa vitsailtiin, toruttiin ja kehuttiin. Perhe, jossa sain tukea ja arvostusta. Varsinkin jos tein asiani hyvin. Moni pelaaja oli silloin paras ystäväni. Joukkueessa oli kaksi maalivahtia. Kumpikaan ei ollut älyttömän hyviä ja he tiesivät sen itsekin. Emme antaneet asian haitata. Ihmisinä he olivat sitäkin suurempia ja meille tärkeitä. Toisen maalivahdin kanssa olin paljon tekemisissä. Myös, koska harrastimme koulun ohella myös shakkia.

Sitten tapahtui jotain. Jotain mikä muutti kaiken. Maalivahtimme täytti 15 -vuotta ja sai mopokortin. Hän lähti ajelemaan kohti keskustaa keskellä kirkasta päivää. Hän ei vain ikinä palannut kotiin. Tapahtui traaginen onnettomuus eikä syyllistä saatu koskaan edes kiinni. Muistan ikuisesti kun sain tiedon ja menin harjoituksiin eikä minulle tärkeä ihminen ollutkaan enää mukana. Jotain puuttui – minusta ja joukkueestamme. Kun menin shakkikerhoon, hän puuttui ja se tuntui niin väärältä.

Haastavin tilanne minkä muistan ikuisesti oli kun järjestimme ottelun maalivahtimme muiston kunniaksi. Peliin oli kutsuttu myös hänen äitinsä. Tunsin tietysti hänet, koska olimme maalivahdin kanssa paljon tekemisissä. Tiesimme jo etukäteen että vastuksemme olisi meille aivan liian kova. He olisivat sarjaykkösiä sekä meitä vuoden vanhempia. Joukkuettamme johti aina sama kapteeni, joka oli loistava pelaaja ja hyvä ihminen. Joskus harvoin kapteenin nauha annettiin erityisestä syystä toiselle pelaajalle. Sain tuossa pelissä kannettavaksi kapteenin nauhan. Tiesin että olisin hankalassa tilanteesa. Tunsin kunnioitusta tilanteesta kun saisimme pelata maalivahdin muistoksi, mutta samalla pelotti vastustajan ylivoima. Muistan kun katselin vähän väliä kentän laidalta edesmenneen maalivahdin äitiä. Jokaisen maalin jälkeen tuntui vain pahemmalta. Vaikka hän sanoi minulle pelin alussa että lopputuloksella ei tulisi olemaan sitten mitään väliä. Hän vain tiesi että olisimme mahdottoman tilanteen edessä ja yritti täten helpottaa oloani. Silti jokainen maali verkkoomme tuntui aivan hirveältä. Ihan kuin olisin pettänyt rakkaan ystäväni muiston ja hänen äitinsä. Ajatuksissani meidän piti olla niitä jotka tekisivät paljon maaleja. Vaikka kuinka olisin halunut voittaa tuon pelin, hävisimme ja ihan hirveillä luvuilla. Minua hävetti. Jokainen meistä oli pukukopissa hiljaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen käänsimme kuitenkin asian voitoksi. Niin voitoksi kun se oli mahdollisuus kääntää.

Olin teini-ikäisenä jo aika paljon elämää nähnyt ja kasvanut pakosta vahvaksi henkisesti. Maalivahti oli minulle hyvin tärkeä ihminen. Hänen äitinsä oli myös yksinhuoltaja ja tiesin että pojan kuolema oli hänelle tosi kova paikka. Muistan aina kun päätin mennä hieman pelin jälkeen käymään heidän luonaan. Muistan ikuisesti kaikki ne vähät sanat mitä juttelimme. Hänelle tuli usein kyynelet silmään. Pahoittelin että hävisimme pelin ja koitin sanoa että olisimme halunneet voittaa. Hän sanoi että lopputuloksella ei ollut mitään merkitystä. Hän oli ylpeä että olimme järjestäneet tempauksen ja että sai olla mukana tuon viimeisen kerran. Muistan kuinka katsoin shakkilautaa ja kyynel tuli myös silmääni. Rupesin pidättelemään kyyneleitä. Halusin olla vahva äidin edessä tai ainakin näytellä vahvaa ja lopulta onnistuin siinä. Hän tuntui olevan hyvin otettu käynnistäni ja muistan kun  lopulta suljin kerrostalon ulko-oven, kyyneleet vain valahtivat silmiini. Itkin koko matkan kotiini. Tuntui niin pahalta että joltain oli viety ainut lapsi, varsinkin näin hyvältä äidiltä kun hän oli. Kadehdin muutenkin usein kyseistä äitiä – hän oli niin loistava ihminen. En ole tavannut häntä sen jälkeen. Joskus tunnen syyllisyyttä, joskus ajattelen että parempi näin. Jotenkin minua on pelottanut ajatus että hän murtuisi kun näkisi minut ja muistuttaisin asiasta.

Muistan ikuisesti nuo hautajaiset. Ne olivat täynnä nuoria ihmisiä kenellä oli elämä edessään. Jokainen yritti pitää kyyneleitä kun seisoimme rinnatusten. Silti ne vaan valuivat. Ne olivat kiitoksen kyyneleitä ajasta, jonka saimme meille tärkeän ihmisen kanssa viettää. Nyt on kulunut pitkä aika tuosta, mutta muistan silti nuo hetket kuin eilisen. Muistan jopa mikä laulu soi kirkossa. Ennenkaikkea muistan kaverini sanoja elämästä. Olen tallentanut nuo sanat syvälle sydämeeni ja päätin silloin että teen kaikkeni ne toteuttaakseni. Hänellä ei ollut mahdollisuutta niitä nähdä tai toteuttaa. Minä päätin tehdä kaikkeni tavoittaakseni nuo unelmat. Nyt olen jo lähellä maalia ja tunnen kuinka hän elää mukanani.

Olen tätä kirjoittaessani valuttanut monta kyyneltä. Tämä on tullut sydämestäni ja minulle tärkeä aihe sekä toiminut minulle yhtenä motivaattorina läpi elämän. Kirjoitus on omistettu kaikille niille, ketkä ovat kokeneet menetyksiä tai joutuvat kamppailemaan parhaillaan epätoivoisten tilanteiden kanssa. Meillä on aina toivo olemassa ja jos se lopulta viedään – voimme toimia arvokkuudella ja rakkaudella. Voimme viedä aina maaliin sen minkä meille rakas ihminen olisi halunut viedä. Tämä kirjoitus on kirjoitettu kaikella kunnioituksella asianomaisia kohtaan.

Liitän tähän loppuun kyseisen kappaleen mikä soi ystäväni hautajaisissa. Minulle kappale on erittäin rakas edellämainituista syistä ja muistuttaa aina elämästä – sen arvaattomuudesta – sekä maaliin viemisestä. Ne kenellä ei ole mahdollisuutta itse elämään – toivovat että elämme täysillä heidänkin edestä. Kiitos!

Lisää oma kommenttisi: